Uutislistaukseen

Lue hartauskirjoitus

Koti-ikävä

Tätä kirjoittaessani katselen ikkunasta räntäsadetta ja viimaa. Joko kesä meni? Kylmät, talviset viimat ovat puhaltaneet keskelle kevään odotustamme. Jäljelle jäi kevään ja lämmön ikävä. Tiedämme, että jossain vaiheessa lämpö palaa, mutta haikeana räntäsateen keskellä kaipaamme sinistä taivasta ja peipposen viserrystä.

Olkoonpa ikävämme kohde jokin asia, henkilö tai paikka, niin ikävöiminen on tunne, jota on vaikea kestää. Tai paremminkin ikävä on tila, joka synnyttää tunteita. Ikävän puristaessa rintaa joku turhautuu, toinen lamaantuu, kolmas heittää lekkeriksi; olkoon sitten! Toki on heitäkin, jotka laittavat töpinäksi ja lähtevät määrätietoisesti kohti sitä, mitä kaipaavat.

Ensi sunnuntain aihe ja Raamatun tekstit puhuvat ikävästä: nimittäin Jumalan kansan koti-ikävästä. Koti parhaimmillaan on paikka, jossa olemme turvassa. Kotona voimme olla sellaisia kuin olemme. Kotona meitä ympäröivät tutut ihmiset ja tavarat. Jos kotiinpaluu matkalta viivästyy, ikävä hiipii matkaan mukaan. Näin äitienpäivän alla myös koti ja äiti yhdistyvät mielissämme; heitä on paljon, jotka kaipaavat omaa äitiään. Jumalan taivaasta Raamattu käyttää usein sanaa koti. Monissa käymissäni keskusteluissa, varsinkin jo hyvin iäkkäiden henkilöiden kanssa, koti-ikävä taivaaseen on hyvinkin kouriintuntuvaa. Siinä on eletty todeksi ensi pyhän Uuden Testamentin sana: ”Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.”     (Hepr 13:14))

Elämän matkalla kohti taivaan kotia saamme mukaamme matkaevästä. Taivaan Isämme haluaa varustaa meitä matkallamme, eikä ikävä näin kasva kohtuuttoman suureksi. Raamatun sana, rukous ja yhteinen jakaminen toisten samalla matkalla olevien kanssa tuo meille häivähdyksen taivaan kodista jo tähän päivään ja hetkeen. Silloin voi hetkittäin tuntea kesän lämmön ja kuulla peipposen liverryksen räntäsateessakin.

Annukka Nuto

kappalainen, Joutsan seurakunta

2019-05-08 06:00:00.0