Ajatuksia lesken rovosta

Köyhä leski lähestyy arkaillen uhriarkkua temppelialueella: ”Toivottavasti kukaan ei näe, mitä minä sinne laitan.” Jeesus kuitenkin näkee. Raamatun kertomuksessa lesken rovosta (Mark 12: 41-44) kaikki on toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Siinä köyhä leski on rikas ja rikkaat köyhiä. Pieni on suurta ja suuri ei täytä mittaa. Vähäpätöinen on sitä millä viimekädessä on jotain merkitystä. Rakkaus on jotain mikä tuntuu luissa ja ytimissä, se antaa kaiken, se riisuu naamiot.

Lähimmäisyys ei liene helppoa edes lähimmissä ihmissuhteissamme, vaikka toteutuu varmasti helpommin suhteessamme niihin ihmisiin joita rakastamme. Voimme suhtautua kolmella eri tavalla rakkauteen, joka hyväksyy lähelleen myös erilaisen, oudon, vihollisen tai poikkeavia mielipiteitä omaavan. Voimme karkottaa mielistämme ajatuksenkin siitä ja elää rauhassa samanmielisten seurassa. Se olisi ehkä se helpoin tapa. Vapahtajan esimerkki ei kuitenkaan näytä siihen suuntaan.

Toinen tapa on laittaa tämä ylevä rakastamisen periaate lasivitriiniin tai kirjoittaa se huoneentauluun ja korottaa seinälle katseltavaksi ja ihailtavaksi. Sen eteen voi aina silloin tällöin pysähtyä ja todeta, että tämä on kaunis ajatus, näin juuri meidän tulisi tehdä.

Kolmas tapa on se vaikein: voimme laittaa rukkaset käteen ja alkaa töihin! Sarkaa kyllä varmasti riittää niin oman sydämemme pellon perkaamisessa kuin ympärillämme. Ei lähimmäisenrakkaus puhumattakaan vihollisrakkaudesta ole juhlapuheita ja julistuksia vaan työtä ja arjen uurastusta.

Perillä emme taida vielä olla kukaan. Valmista ei vielä ole, sarkaa riittää, mutta lähimmäisyyden hedelmiä saamme keskeneräisinäkin välillä nauttia, vaikka matka yhä jatkuukin. Noita hedelmiä ovat halaus riidan päätteeksi, kädenpuristus, anteeksipyyntö ja anteeksianto. Se että sydämessämme värähtää, kun katsomme kuvaa kärsivistä ihmisistä kaukana omasta maastamme. Rakkaus on tehtävä, siispä rukkaset käteen!

Annukka Nuto
kappalainen

Sana sunnuntaiksi -kirjoitus Joutsan Seudussa 26.8.2015