Lue hartauskirjoitus

Haudalle valon hän suo

Jotkut ihmiset sanovat, että hautausmaat ovat ahdistavia paikkoja. Kaikki ne kylmät kivet ympärillä, äänettöminä muistutuksina vääjäämättömästä kuolemasta. He välttelevät hautausmaalle menemistä viimeiseen asti. Toisille hautausmaat ovat tärkeitä paikkoja. Heille hautakivi on paikka, jonka äärellä muistella rakkaita, ehkä ihan ääneenkin. Hautakukkien ja –kynttilöiden laitto on kunnia-asia ja vuodenkierrossa hautausmaa näyttää kauneutensa aina erilaisessa asussa. Iso osa ihmisistä taitaa nähdä hautausmaan vain juhlapäivinä. Esimerkiksi pyhäinpäivänä kylmä ja pimeä hautausmaa loistaakin valoa. Rakkauden kynttilät valaisevat nekin haudat, jotka jäävät ilman kynttilää.

Minä kuljen hautausmailla usein niin työ- kuin vapaa-ajallakin. Etsin omia kaimojani ja lähellä toisiaan olevia päivämääriä ja mietin ihmisten tarinoita. Hautakivissä näen rakkautta ja kaipausta. Jokaiselta hautausmaalta löytyy kuitenkin kaksi aluetta, jotka ovat minulle surullisempia kuin muut. Niitä ei valaise koskaan yksikään kynttilä.

Ensimmäinen on se alue, jossa ei ole yhtään hautakiveä. Ei vielä. Se musta alue meille, jotka emme ole vielä päässeet levollisesti perille, vaan yhä pelkäämme, kärsimme ja suremme. Toinen alue on yleensä muurien ulkopuolella ja sanon sitä hautakivien hautausmaaksi. Sinne on siirretty kivet niiltä haudoilta, joita ei enää hoideta. Niihin kirjoitettuja nimiä ei kukaan elävä enää muista.

Isän Jumalan mielestä kukaan meistä ei silti koskaan tipahda pois. Me kaikki hänen pyhät lapsensa olemme yhtä, koska hänen Pyhä Henkensä liittää meidät yhteen. Jeesus Kristus on valo jokaiselle menneelle ja tulevalle ihmisille sielläkin, mihin ihmiset eivät kanna kynttilöitä.

Iida Glumoff
Kirjoittaja on lasten, nuorten ja kaikkien muidenkin pappi Oulunsalosta