Taivas, ketä se kiinnostaa?

Jeesus kertoo Matteuksen (20: 11-16) evankeliumissa taivaasta, tuttuun tapaansa vertauskuvin. Meillä on taivaalle monia nimityksiä: ikuinen elämä, tuonpuoleinen, taivaan koti. Pyhän evankeliumissa Jeesus käyttää käsitettä taivasten valtakunta. Meille kansankoulun käyneiden ikäpolvelle taivasten valtakunta huokuu turvaa. Tunnistamme myös huolipuheen taivaaseen pääsemisestä. Nuorempien sukupolvien taivasmaisema lienee aika erilainen. Luulen, että esimerkiksi sana taivasikävä ei kuulu heidän aktiivisanastoonsa.

Taivas, ketä se kiinnostaa?  Aika pieni osa meistä suomalaisista uskoo kirkon opetuksen mukaiseen jakoon taivaaseen ja helvettiin.  Siitä ollaan melko yksimielisiä, että kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole tietoa. Kirkon tutkimuskeskuksen tilastot kertovat, että ylipäätään usko kuolemanjälkeiseen elämään on heikentynyt varsin paljon 2000-luvulla. Siunatessa me papit kyllä lohdutamme taivaankodilla, mutta saarnoissa taivas on esillä vähemmän. Ei sillä, että emme siihen uskoisi, vaan varomme sanoja, jotka ovat muotoutuneet tämänpuoleisuudessa ja ovat huonoja kuvaamaan ikuisuutta. Siksi Jeesuskin turvautui vertauskuviin.

Vai olemmeko niin läpiarmahdettuja, että emme enää osaa kaivata taivasta, saati pelätä helvettiä? Ei ehkä pelkästään niin. Elämme luottamuksen yhteiskunnassa. Meille on itsestäänselvyys, että lapset voivat kävellä itse kouluun tai että poliisi auttaa eikä suinkaan kerää olemattomia sakkoja omaan taskuunsa. Luulen, että luotamme niin tämän- kuin tuonpuoleiseen hyvään. Taivasikävän ymmärtää, jos tämänpuoleisuus on täynnä pelkoa ja puutetta, niin kuin monin paikoin maailmassa tilanne on.

Pyhä ei ala vasta rajan tuolla puolen. Elämme ikuista elämää jo nyt. Yhteisön rajat eivät kulje maiden tai kansojen rajojen mukaan. Pyhäin yhteisö on koolla ehtoollispöydässä, me tällä puolen, he tuolla puolen, taivasten valtakunnassa. Minkälainen taivas sitten onkaan, yhdestä asiasta olen varma: jollain tapaa Jeesus meidät tuolla puolen yllättää.

Kirsi Pohjola

seurakuntapappi